Heräsin äskö, mun mieleen tuli ajatus. Että mun täytyy ruveta auttaa itteeni asioiden salaamisen sijaan. Mun on pakko.
Mä vihdoin tajusin että mä tarviin apua. Ja mun on otettava se vastaan. Olisimpa taas se iloinen Viivi.
Heräsin äskö, mun mieleen tuli ajatus. Että mun täytyy ruveta auttaa itteeni asioiden salaamisen sijaan. Mun on pakko.
Mä vihdoin tajusin että mä tarviin apua. Ja mun on otettava se vastaan. Olisimpa taas se iloinen Viivi.
Mä pelkään oikeesti satuttavani jos se koskee muhun. Ja ajatus siitä miltä siitä tuntuu satuttaa, koska en halua että se tuntee ittensä epäonnistuneeks. Minä tässä se epäonnistunut olen. Mutta en voi sallia sun kosketusta; se kirvottaa kaikki pahat muistot...
En halua että kukaan luulis etten rakasta mun äitiä, sillä mä rakastan. Paljonkin, mutta omalla tavallani. Tavalla johon ei kuulu kosketus. En oo tottunu siihen. Pienenäkää mua halailtu tms älä tee sitä siis nytkään.
Musta tuntuu etten pysty olla kotona. Täällä mä muistan kaiken liian terävästi.
Z' tietää miltä musta tuntuu, se tietää mitä mä aion. Se painaa päänsä mun jalalle ja olemuksellaan viestittää "älä lähde mihinkään, pysy tässä. Mä suojelen sinua." Voi rakas kun voisitkin suojella mua itseltäni.
Vittu mua pelottaa.
Meen huomenna lomille ja nään ehkä T'tä. Tänään näin H'n ja T'n koulussa. <3
Mul on nyt voimia jatkaa tää ilta satuttamatta itteeni.
Ja se tuntuu paljolta. Yks päivä on mulle ikuisuus, oon tyytyväinen tähän. Hallihen itteni just nyt.
Vaikka istun täällä pimeässä ja kylmässä ja rekkoja lipuu ohi. Tiedän että tänään pystyn mennä sisälle sovittuna aikana, ja saan nukahtaa omaan sänkyyn lämpimään. Huominen tuo tullessaan lisää haasteita, mutta en halua miettiä sitä, elän täysillä tätä päivää. Ilta vaan pimenee ja just nyt mä oon onnellinen ja mul on turvallinen olo. Kaikki on hyvin tässä hetkessä. Tiedän myös, että tää voi silmänräpäyksessä muuttua aivan muuksi. Ja kun suljen silmät nään miten hyppään rekan eteen, mut tiedän että se ei oo tapahtuva nyt eikä välttämättä milloinkaan. Pidän viholliset lähellä.
Harhoja ei oo ollu. Tai en ainakaan koe niitä olevan. Vaikka korppi, puhuvat seinät ja laulava sade voi olla niitä. Mulle ne on totta ja ne auttaa jaksamaan...
Oon ollut kiltti pienelle M'lle. Mutta se vie multa tosi paljon voimia. Siks tarviin paljon omaa tilaa ja tilaisuutta hengähtää. "kun sitä antaa, sitä saa vaan lisää."
Ja mulla on tavotteita, kuten siihen päätykämppään muuttaminen ja et pääsisin tilanteen herraks. Mikä mua auttaa jaksaa on kuva mun verkkokalvoilla minusta asumassa itsenäisesti omassa kämpässä ranskanbullan kanssa. Se on mun suurin unelma. Millään muulla ei oo väliä. Kaikki suunnitelmat on menny uusiks R'n lähdettyä. Mut pala palalta palapeli kasaantuu ja lopulta se kaunis kuva on kaikkien nähtävissä.
En pysty mennä takasin. Tarvii olla yksin. Se on tänään. Myrskyisä yö. Paleltaa mutta pärjään. Aika mennä nukkuu ja nukahtaa ikiuneen.
Mä muistan kun kysyin sillon "miks mä en saa tuhota itteeni?" en muista mitä mulle vastattiin. Mut sillon tajusin, että mä elän sen voimalla. Itseni tuhoamisen voimalla. Mut se tuskin kantaa pitkälle. "usko että Elämä kantaa...." mä annoin neuvoks H'lle mutta en itse usko siihen tai uskon osittain, sillä tiedän vajoavani yhä syvemmälle mustaan. Mua ei voi pelastaa.
Mehiksestä tuli viestii, kerroin suoraa tän hetkisistä fiiliksistä...maybe im saying goodbye.
Jos se tapahtuu...
Laitan jointin palamaan, en aio enää palata.
Lukemattomat virheet, mitä minä taas teen?
Niin sen täytyy olla, ei kukaan mun kaa kestä. |
Jokin pitää mua paikallaan, en halua mennä sisään. Oon yhtä tän maailman kanssa, synkän ja pimeän. Taivas itkee kylmiä kyyneleitä mun niskaan. Maailma on tässä ja totta.
Mä oon yksin niin kuin aina.
Inhoan sitä, että mun täytyy mennä sisälle. Vaikka sataa ja on kylmä, ulkona mun on edes vähän parempi olla kuin sisällä.
Istun pimeässä huoneessa ja katselen ikkunasta ulos. Kaipuu on mieletön. Olisipa ihana upottaa terä mun käsivarteen, tuntea lämmin veri valuvana lattiaan.
Mun kasvot heijastuu ikkunasta, saasteen muovaamat jäykät muovi kasvot..kasvot joita ei voi rakastaa. Kaikki olis hyvin jos aina ois yö, jos maailma ois aina musta. Ettei siinä olis yhtään valoa.
Seinät puhelee mulle verkkaiseen tapaansa. Vesipisarat laulaa lyödessään ikkunaan. Ne veisaa tuomionpäivän lauluja. Odottaa kuolemaa. Korppi istuu pihapuun oksalla hiljaa, erotan sen hädin tuskin ympäröivän maailman pimeydestä, vain sen kiiluvat silmät kertovat sen olevan yhä siinä.
Ajatukset viipyilevät vuoroin menneessä, vuoroin huomisessa. En välittäisi ajatella kumpaakaan. Haluaisin vaan olla. Voiko joku tehdä mulle lobotomian?
En usko, että musta ikinä tulee mitään suurta ja hienoa. Elän vaatimattoman ja tavallisen elämän. Ehkä joskus kirjoitan synkän tarinani ihmisille luettavaksi kirjaksi.
Toivon ettei terä valvota mua ensiyönä. Tarviin unta.
Kun ohjaaja tuli meille ja seisottiin meidän eteisessä kuulin mun sydämen pumpumpumin.
Aivot raksutti...miten pääsen pakoon tätä tilannetta. Jouduin kuuntelemaan taas sitä lässynläätä ja kyllä manhattanin äitiyskonsultti mikä pyöri telkkarissa kiinnosti paaljon enemmän.
En halunnu lähtee laitokseen, niin lähdin sinne Agiin vaikka tuntu etten jaksa mennä sinne ihmistenilmoille. Tuntemattomien eteen. Koska mun kulissit rakoilee.
Olin siel kuitenkin. Ja Z' meni ihan kivasti. Mutsi sentään tuntu nauttivan siitä, kun ite en pystyny.
Haluisin vaan istuu alas ja jutella mun frendien kanssa. Mut T tai H ei oo ees koulussa. Ei voi jutella.
Katotaan miten selviän yöstä.
Pimeys on mun paras ase itteeni vastaan. Ja koko maailmaa vastaan. Mä rakastan pimeyttä. Enkä haluu päästää siitä irti.
Niin lähel mut kuitenki niin kaukana. On ollu harvinaisen hyvä päivä. Liekkö seroquelin uudella annostuksella asiaa?
Haluisin jäädä tänne ulos.
Haluisin vaan. Olla tässä maailma mun ympärillä, ihan hiljaa ja huomaamaton. Yksin mut silti yhdessä. Häipyä pois.
Niin oon aina ollu syyllinen kaikkeen, vaikka mul ei ois mitään tekemistä asian kanssa. Sitähän ne Julkulassakin. Viivi on paha, laitetaan viivi huonehoitoon koska Viivin takia nää nuoret täällä riehuu. Viivi se aina tekee kaiken pahan. Viivin on kyllä oltava syyllinen. Syytetäämpä Viiviä terrori iskuista. Eikai siinä vittu. Oon niin tottunu siihen. En tee ikinä mitään oikein. PILAAN AINA KAIKEN! Tuliko yllätyksenä? Tarpeeks monta kertaa kun sulle jotain sanotaan niin sen uskoo sit itekki. Ja mähän oon samanlainen kun mun sisko, pelkuri, epäonnistuja ja syyllinen. Arvoton, kuulumaton mihinkään.
Mä nään tän maailman mustavalkosena. En kiellä sitä. Ja mä vihaan tätä maailmaa. Mä vihaan kaikkia ihmisiä. Mä vihaan itteeni ja mä vihaan mun elämää.
Ja musta oikeesti tuntuu että mitä vittua mä täällä vielä teen?
Ei mul oo enää mitään menetettävää. Ja jos sul ei oo mitää menetettävää sul ei oo mitää syytä elää.
Mä oon menettäny kaiken, ja menetän itsenikin. Pikkupirulle.
Asenne on ase ja ase tappaa.
Mun maailma on tuhoutunu. Eikä sitä enää voi korjata. Vitun sama ketä tätä lukee, ja mitä te ajattelette. Ei kiinnosta. Mua ei voi enää ulkopuoliset satuttaa. Ainoo joka mua voi satuttaa oon MINÄ.
Ei tästä saa enää lasta eikä paskaa.
Mihin mä sit kuolen? Mä kuolen ikävään.
Ei polku tää vie mihinkään. Umpikuja ja on palattava takasin. Kulen tätä polkua ees taas ja käyn läpi kaiken uudelleen ja uudelleen.
Eläväkuollut ei musta muuta enää saa. Pyydän anteeks et oon tunkeutunut ihmisten elämään, pistäny sen sekasin kyselemättä, epäröimättä ja katoan nyt ilman selityksiä. Kyl elämä teidät kantaa. Mul vaa ei oo enää elämää. Oon tyhjä kuori.
Tänä yönä kun silmäni suljen niin voi olla vaikee avata niitä taas seuraavaan päivään.
Oon lueskellu Edgar Allan Poeta.
Se vetää mua puoleensa, kietoo mut kylmien käsiensä ympärille ja vetää mut ikiyön pimeyteen.
Haluisin juosta piiloon. Katsella miljoonia tähtiä mun yläpuolella, tuntea yhteenkuuluvuutta.
Nukahtaa siihen uskoon ettei mikään vois satuttaa mua silloin, kun tähdet tuikkii taivaalla.
Pojat duunaa jotain keskenään, toiset tytöt puuhaa jotain keskenään. Mä istun yksin, irrallaan kaikista ja kaikesta.
Väsymys painaa raskaana mun hartioita, muuttuko tää ikinä?
Onnistuin eilen ohittaa tuhon, mut luulen et tänään en samaan enää pysty. Toivottavasti ens yönä olis myrsky ja todella kylmä. Toivottavasti yössä olis joku ohjaaja joka ei huomais mitään.
Jos jotain itelleni sallin niin tämän ja nyt. Pyydän anteeksi, se on väärin. Mutta hätä ei lue lakia.
Enkä mäkään muuten lue lakia, jos siitä lähetään.
Kumpa asiat ois menny toisin. Mut ne ei ikinä mee niin, kuin ois ollut hyvä niiden menevän. Liikaa rankkoja kokemuksia, huonoja ihmissuhteita, kipua, pelkoa, ahdistusta, masentuneisuutta, väkivaltaa ja nöyryytystä, liikaa hyväksikäyttöä.
Liikaa arpia.
Tiia rakas, älä satuta ittees. Tiedän et sul on sama tilanne mut en haluu et päätät päiväs. Kato edes huominen. Oot niin tärkeä. Aivan helvetin rakas. Enkä kestäis sitä että kuolisit. En vaan kestäis. Koska olisin siihen syyllinen.
Kuulen ääniä, kuiskailua edelleen.
Pelottavaa. En haluu syyä mun lääkkeitä. On huono olo. Haluun kuolla. "kuole pois, niin kaikkien...joka ikisen elämä helpottuu."
Iskit just niihin kipeimpiin. Anteeks, en voi hallita itteeni nyt.
Otin nää kuvat eilen. |
My whole world is falling apart.
Tik tik tik tik tik tik tik tik...
Kello tikittä keittiössä.
Yksinäistä. Tekis mieli lähtee ulos harhailee. Olla aivan sekasin. Olla yksin, tai siis kahdestaan. Terän kanssa. Kaikki hajoaa, kaikki kaatuu, kaikki putoaa.
Ja mä oon alone.
En ees haluu et kukaan valvois mun kanssa. Ei se muuttais mitään. Mua ei väsytä yhtään. Tää on taas näitä öitä. Ihan kuin kaikki valo maailmasta ois kadonnu, niinkun mun maailmasta onkin. Mutta hassua ajatella, että jossain päin on nyt aamu taikka päivä. Ja täällä on niin niin pimeää. Kohta ollaan siinä, että kun herää ja lähtee kouluun on pilkkopimeää ja kun pääsee koulusta on pilkkopimeää. Kun päivässä on vain muutaman tunnin ajan valoisaa. Mutta parasta on se kun kelloja käännetään ja saa nukkua pidempään.
Enää yks kesä ennen 18-v ja mun on pakko jaksaa sinne asti. Ei sinne oo kuin vuos. Ja mä mietin, että millä keinoilla sinnittelen vielä vuoden? Valokuvaus, eläimet, kaverit, koulu, perhe.?
Niillä pitäis pärjätä mut tuntuu, että se on mahdotonta.
Mun pitäis päästä töihin, ruveta säästää rahaa, että voisin sit 18-v käydä ajokortin ja hommata ranskanbullan. Ja sit ostaa jonkun autonrotiskon joka muistuttaa enemmän säilyketölkkiä kuin kulkuneuvoa. Kulkee sillä ympäriinsä koiran ja kavereiden kanssa. Elää mun elämää.
Must tuntuu et oon ollu yli 2-v sivullisena mun omas elämässä. Haluun mun elämän takas. Haluun mun tavotteet ja haaveet takasin. Tietyt niistä vaan on niin pirstaleina, että niitä ei enää korjata.
Ääniä, paljon ääniä...hiljaisia, vähän kovempia ja sitten taas hiljaisempia. Hui.
Tuntuu pahalta miten äkkiä ja salakavalasti mä menetin Kassun. Mul on niin hirvee ikävä, enkä mä ees tiiä missä se on. Suomessa vai Sudanissa?
Haluisin vaa viel kertoo miten tärkee se on mulle ja kuinka paljo se on vaikuttanu myönteisesti mun elämään. Ja kuinka paljon mä Kassua rakastan.
Menetyksen pelko on kaikist kivuist pahin.
Ja kaikista eniten mä pelkään menettäväni kassun. Poissa silmistä, poissa mielestä. - sanotaan mut se ei päde tähän. Ikävä raastaa.
Mä itken, pitkästä aikaa. Itken Kassua ja ikävää. Sitä että meijän tiet erkani ja että menetin maailman parhaan isäpuolen. En haluu muita mun perheeseen kun Kassun. Mielummin Kassu kun Jenni. Kassu on mulle tärkeempi kun Jenni.
Mä muistan kun sillon pienenä Kassu meni käymään Sudanissa. Olin niin yksinäinen ja ikävissäni. Kuuntelin replay'llä Akon - lonely biisiä.
Kassu on asia jota ei voi korvata. Se tulee aina olemaan mulle yks maailman tärkeimmistä ja aina kun ajattelen Kassua en pysty pitää pintaani vaan kylmät kyyneleet valuu pitkin mun poskia.
Mitä mulla on kun mulla ei oo R'ää eikä Kassua? Niin mitä mulla on? Rikki revitty sydän. Eikä oo salvaa, jolla vois sydämen haavat parantaa.
Sattuu niin paljo et mun on pakko olla elossa, en haluu olla erossa, elossa.
Huono olo edelleen...horjahtelen ja meinaan kaatuilla. Tajuntaan hiipii ajatus: tee se uudestaan ja isommalla annostuksella. Katotaan paljonko sä kestät.
Kuljen jossain äärirajoilla. Sanoin et toi oli vika kerta...mut entä jos ei ollu. Olin helpottunu ja peloissani kun aina välillä tulin tajuihini...helpotuksen syy että en oo sairaalassa ja pelon syy: että jään henkiin.
Ekakerta kun en oo ollu sairaalassa yliannostuksen jälkeen. Varmaa siks toipuminen kestää nyt pitempään. Haluun uuden satsin. Paras ois ku liuottais nesteeseen ja pistäis suoneen. Pakko saada lisää ja taas pää sekasin. Tosin siinä voi mennä pitkään koska ei saa mistään tällä hetkellä.
Oonko suisidaalinen? En oo, haluun vaan kuolla. Älkää ymmärtäkö tätä niin et mul ois jotai suunnitelmii mut mummin juhlia en vois jättää väliin.
Ei sitä ikinä tiiä et millon loppu tulee, siks siihen kantsii valmistautuu.
R rakastan sua. Huuda.
En aio viillellä enää, haluun lopettaa sen jo tänään.
En aio vetää nappeja enää, se on taakse jäänyttä elämää.
Se tulee olemaan vaikeet, mutta pystyn siihen. Toivon että kaikki ois menny toisin, enää ei voi peruuttaa mutta pääasia että oon kunnossa.
En tee tätä enää koskaan millonkaan ikinä.
Pakko sanoo et lääkkeis on mukavaa, kunhan ois sellasii jotka piristää...ei sellasii mitkä väsyttää.
Otin sen satsin maanantaina 18 maissa ja eilisestä ei oo mitään selviä muistikuvia, tänään oon edelleen tokkurassa...mut tulin silti kouluun. Btw, oon kuullu tänää ääniä, en osaa sanoo et mistä se johtuu, mut creepyä.
Otin sen 4200mg eli 4,2gemmiä...olin miettiny sitä jo jonkin aikaa ja tiedostanu, että pumppu ei välttämättä kestä.
Mun koordinaatiokyky on kadonnu, en muista mitää ja unohtelen koko ajan pieniäkin asioita. Mun on vaikee saaha muitten puheesta selvää, eikä kukaan tunnu saavan mun puheesta selvää. (kenties vähä sammaltaa.)
Mä näytän ihan oudolta, kun katon peliin niin se ei oo mun kuva siellä kattomassa takasin.
Tuli ajatus et voiko tää johtuu tosta yliannostuksesta...? Emmä näin sekasin ennen sitä nimittäin ollu.
Mä en aio viiltää enää, enkä mä aio ottaa ylimääräsiä nappeja.
Mä yritän pitää ne poissa.