Jokin pitää mua paikallaan, en halua mennä sisään. Oon yhtä tän maailman kanssa, synkän ja pimeän. Taivas itkee kylmiä kyyneleitä mun niskaan. Maailma on tässä ja totta.
Mä oon yksin niin kuin aina.
Inhoan sitä, että mun täytyy mennä sisälle. Vaikka sataa ja on kylmä, ulkona mun on edes vähän parempi olla kuin sisällä.
Istun pimeässä huoneessa ja katselen ikkunasta ulos. Kaipuu on mieletön. Olisipa ihana upottaa terä mun käsivarteen, tuntea lämmin veri valuvana lattiaan.
Mun kasvot heijastuu ikkunasta, saasteen muovaamat jäykät muovi kasvot..kasvot joita ei voi rakastaa. Kaikki olis hyvin jos aina ois yö, jos maailma ois aina musta. Ettei siinä olis yhtään valoa.
Seinät puhelee mulle verkkaiseen tapaansa. Vesipisarat laulaa lyödessään ikkunaan. Ne veisaa tuomionpäivän lauluja. Odottaa kuolemaa. Korppi istuu pihapuun oksalla hiljaa, erotan sen hädin tuskin ympäröivän maailman pimeydestä, vain sen kiiluvat silmät kertovat sen olevan yhä siinä.
Ajatukset viipyilevät vuoroin menneessä, vuoroin huomisessa. En välittäisi ajatella kumpaakaan. Haluaisin vaan olla. Voiko joku tehdä mulle lobotomian?
En usko, että musta ikinä tulee mitään suurta ja hienoa. Elän vaatimattoman ja tavallisen elämän. Ehkä joskus kirjoitan synkän tarinani ihmisille luettavaksi kirjaksi.
Toivon ettei terä valvota mua ensiyönä. Tarviin unta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.