Huomenna taas aamu uus, tätä kärsimystä kestää ikuisuus #

Oon melkein pilannu kaiken noidem kaksnaamasten "kavereiden" vuoks. Jonakin päivänä ollaan nii hyvii kavereit ja toisena ei vittuakaan kiinnosta.
Ihan sama. En riskeeraa enää mitää noitten takii. Ei kiinnosta.
Taidan olla vaan pelinappula noitten pelissä, ja siihen mä ek suostu. Be with me or dont.
Mä vihaan kaikkia tässä vitun koulussa, tytöt on pelkkiä lutkia ja pojat naistenperässä juoksevia pikku runkkareita. Mä vihaan täällä olemista.
Jalat on alkanu jo vähä parantuu. Mut on kipeet edelleen. Ihan sama. En jaksa välittää mistään just nyt.
Mä oon vihanen ja pettyny kaikkeen.

Stuck in my mind #

Täytyykö mun? Jos täytyy niin miks?
Tänään kouluu on onneks vaan yhteen. Mulla oli ekalla tunnilla matikan koe, se kait meni ihan hyvin. Ainakin osasin vastata kaikkiin laskuihin. 
Hmm, en mä oo lähössä mihinkään. Mä en pysty, enkä oo valmis. Välillä menee vaan niin syviin vesiin, että millään ei oo merkitystä. Mulla on paska-olo mutta kyllä mä selviin tästä keinolla tai toisella. 
Ajat on kovat. 

Ajatukset ja fiilikset on mitä on. Täytyy vaan mennä eteenpäin, ei voi luovuttaa. Vaikka tekee mieli luovuttaa. 

En tiiä onko se taas alkamassa, luulin päässeeni siitä. Mut jokin kontrolli on oltava. Syömisen ja oksentamisen kontrolli tässä tapauksessa. Koska viillellä en voi, en saa, enkä pysty. 
Syödä en voi, en saa, enkä pysty. Oksentaa en voi, en saa, enkä pysty. Mutta oksennan silti. Oksennan aina, kaiken, kaikkialla. 
Revin hiukset päästäni, kiljun, hakkaan ja huudan. Potkin, revin ja raivoan. Vihaan itteeni, vihaan niin paljon ja muutkin vihaa. KAIKKI VIHAA. Ja mä VIHAAN KAIKKIA. 
Joku tulee ja sanoo mulle "oisko osasto jakson paikka?" Mutta siellä kaikki menis vaan enemmän vituiks, siellä muilla on kontrolli, siellä multa viedään kaikki...yksityisyys, elämä. IHAN KAIKKI! 
MÄ VIHAAN TÄTÄ ELÄMÄÄ! 

Kill me, please. 

miksmiksmiksmiksmiksmiksmiksmiksmiksmiksmmiksmiksmiksmiksmiks????

Mustaa #

Ja mulla ei oo täällä yhtään mitään.
En haluu olla täällä.
Ne huutaa mulle, ne kiljuu mulle, ne ei sano mulle mitään ja ne vihaa mua.
Mun veri muuttu mustaksi ja kylmäksi. Se tahraa joka paikan.
En tiiä enää mistään mitään.
Koulussa oleminen on hirveetä, koska haluisin vaan olla yksin ja pimeessä. Täällä joutuu kokoajan tekemiseen muiden ihmisten kanssa. Enkä mä jaksaisi. Ei mua huvita. Antakaa mun olla yksin.
Älkää puhuko mulle mun tulevaisuudesta, oon kyllästyny niihin tarinoihin.
Jos haluat pidä kädestä kun mä meen ja sano että oli ihana tuntee, joskus tavataan. Miks kukaan ei tee sitä, sä teet kaikkes etten mä menis, pidät musta kiinni ja estät mua. Se on epäreilua, kaikki vois hoitua nätimminkin.

Läsnä, muillamailla

Ahdistaa. Haluun pois täältä.
Ei oo ketään kelle huutaa, ketään kelle nauraa. En uskaltanu nukkuu joutus painajaisii tuijottaa, sen jälkeen samaa paskaa läpi uudestaan.
En mä oo valmis menee niin pitkälle. Vaikken kestä tätä tilannetta....mun on pakko kestää ja aina löytyy joku keino. Niinkun eilen illalla.
Mun on pakkopakkopakkopakkopakko, haluun uskoo että jonkun ajan päästä asiat ois taas paremmin. Se on vaan niin vaikeeta, koska tilanne on tämä.
En voi äänestää jaloilla taas tätäkin kertaa. En jaksa juosta karkuun. Mun on kohdattava mun pelot. "Anna kanootin kulkee melo, melo. Maailmalle on turha olla vihanen, alta kaunis vaik päältä niin likanen."

Jäi paljon hyvää, mut se ruma tekee siitä vähemmän näkyvää #

"Leiki kuollutta!" ei mun tarvii leikkii.
Eilen illalla tapahtu sit jonkun asteinen pimahus. Illan paha olo valu punasena kylpyhuoneen lattiakaivoon. Yö oli yhtä tuskaa, jalat oli niin vitun arkana...paikoillaan makaaminenkin sattu.
Collarit oli liimautunu kiinni mun reisiin. Kun menin suihkuun aamulla repäsin ne irti...se koski mutta tuntu niin hyvältä. Koskee aivan vitusti mutta en kestä tätä paskaa ilman.
Vaan kipu saa mut tuntemaan olevani elossa. Sillon mulla on vielä jonkin asteinen kontrolli.
En ois uskonu palaavani tähän, mut löysin itteni taas pohjalta.

Ja mä tiedän et ne saa siitä lisää palkkaa, ku huostaanottaja 24/7 lasta auttaa #

Mä en oo kenellekkään rakas lapsi. Oon vaan se työpaikan ärsyttävä kakara. Se jonka näkemistä ootetaan inhoten, jonka elämä ei kiinnosta. Se idiootti jonka jutut ei kiinnosta ketään. Se ylimääränen ja se ulkopuolinen. 
Mulla ei oo hyvä olo. Ei ollenkaan. Mun tekee mieli itkee. Mutta en osaa. Pala kurkus, rinnas käskee luovuttaa. 
Väsyttää elää tätä hetkee, ja miettii huomista. Ahdistaa, mutta en voi kertoo sitä kenellekkään. 

"Ei muuten mut se ei tajuu täst elämäst mitään, 
kukaan ei oo pysähtyny sen vuoks hetkekskään, 
koska toivo on jo menny, se on jo kuustoista, 
ei siitä voi tulla mitään erikoista." 

"Kasvatetaan enkeleitä ongelmalapsista, 
ei puhuta siitä valkotakkinatsista, 
joiden tekemiset näet lasten katseista,
sideharsoon käärityistä ranteista, 
näkymättömistä vanteista jotka päätä kiristää, 
lääkkeet kertoo millon väsyttää ja millon piristää." 

Steen1 - Ikkunaprinsessa, story of my life  

 Oon antanu jo kaiken, en tiedä. Mikään ei onnistu, kaikki menee pilalle. Haluun uskoo siihen että pääsisin syksyllä kotiin mutta se on niin kaukainen juttu. Monet asiat vaikuttaa mulle sanotaan. 
SE on palannu, vainoo mua päivällä, vainoo mua yöllä. Mutta toisaalta on ainoo joka on mua varten täällä. Ennen ajattelin että SEN tarkotus on paha, mutta oon hiffannu, että sehän vaan haluu päästää mut pois täältä. SE päästää mut vapaaks. 

Sillon vuodenvaihteessa lääkäri oli pistämässä mut Julkulaan hoitojaksolle, mutta sain sen pään käännettyä valehtelemalla sillon, ja valehtelemalla nyt. Lääkkeitä lisättiin, tietenkin pistämään itsetuhoiset ajatukset pois mun mielestä ja kadottamaan harhat, mutta ei ne minnekkään oo lähteny. 
En jaksa uskoo, että mun elämä lähtis tästä enää paranee. Oon täysin varma siitä, että tää on tässä. 
Ei maailma siihen pysähdy, mä tiedän sen - elämä jatkuu, vaikka mua ei ois. 

En jaksa enää leikkiä, en jaksa enää pelata. Haluun löytää rauhan. En tiedä jaksanko sinnitellä 8.3 asti...
Pitäiskö mun päättää jo päivämäärä, kaikki olis helpompaa. Tietäisin kaiken olevan ohi ja voisin järjestellä loput asiat niin, että selvittämättömiä asioita ei jäisi. 

"Mitä vittua sinä siihen nyt änkesit?" 
"Painu vittuun...!"
"Kuka sut siihen kutsu?" 
"Meil on salasii juttuja..."
"Tullaan kohta takasin-" 
"Oota tässä..." 

"Se tais olla harhaa, että kun hyppäät lähdet ylöspäin putoamaan." 
Kyllä kaikki siihen tottuis. Maailmassa on 5 miljardia ihmistä, who cares if I go? 

 Kaikkeen tottuu ja lopulta kaikki loppuu. 
Kaikki menee päin vittua: koulu, yksityiselämä, ystävyyssuhteet...
En vaan jaksa enää. 
Mä luulin et oisin päässy jo pinnalle, mutta enää ei toivookaan että pää yltäis pinnalle vaikka mun jalat koskettaa pohjaa. 
Tunnen itseni likaiseksi. Mulla on tosi paha olo. En usko että 
täältä noustaan, jos noustaan niin se on ihme suorastaan. 
Enkä mä usko ihmeisiin. 'Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi elää.' 
'Olipa kerran tyttö, joka ei pelännyt kuolemaa.'

Roosa rakas, tää on sulle. Anna anteeksi.

En tahdo mennä enää julkulaan. Mun täytyy valehdella, silmät ja suut täyteen. Näytellä kaiken tän keskellä. Mutta en, en usko, että pystyn näyttelemään niin hyvin, ettei huoli heräis ohjaajissa. 
Sillonku mä vielä seurustelin R'n kaa, jaksoin yrittää sen vuoks. Nyt mulla ei oo ketään eikä mitään. 
Turha edes yrittää. Älä puhu mulle. Olen lopettanut yrittämisen. 

Olen yksin ja hiljaa täällä. Koulussa. Ulkona. "kavereiden kanssa". Tallilla. Kotona. Bussissa. Keskustassa. Unissa. Keskellä ihmisjoukkoa. 
En tuu enää palaamaan ennalleni. Mun aika on täynnä... 
Kun olin koittanu tappaa itteni ja heräsin sairaalassa koneissa, miks mä sillon pelkäsin kuolemaa. Nyt pelkään elämää. 
Mun on mentävä. En jaksa enää. En jaksa. Kaikki on turhaa, kaikki on ohi. Anna anteeksi jos voit anteeksi antaa. 

Im front of your eyes but you cant see #

Ne teki sen taas. Menee piiloon leikkii mun kanssa. Mutta mä en jaksa pelata, mua ei kiinnosta...lähen pois. Meen sinne missä kukaan ei kato mua eikä välitä musta. Tässä mun on parempi kun siellä missä esitetään välittävän ja jätetään kuitenkin yksin. Siellä missä en enää tiiä et oonko oikeesti olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Aika kuluu ja ne unohtaa mut. Tulee hetkiä jolloin ne muistaa jotain muhun liittyvää mutta eivät saa päähänsä, että mä olin olemassa. Niin se tapahtuu. Ne unohtaa.
Kun riittävän moni on unohtanut unohdan itsekkin itseni ja olemassaoloni. Oon enää tyhjä kuori jota tuulet kuljettaa.
Vailla merkitystä. Yksin. Yksin. Yksin. Yksin. Yksin. Yksin. Yksin.
Hiljaa pimeässä.
Hiljaa ikkunassa.
Hiljaa peiton alla.
Hiljaa keskellä koulua.
Hiljaa yksin.

Lääkäri määrää lisää lääkkeitä turruttamaan mun pahaa oloa. Lääkkeet määrää millon mä oon ilonen, millon surullinen ja millon kuollut. En tahdo lääkkeitä.
En tunne enää mitään. Oon väsynyt, enkä tahdo jatkaa. Käytännössä kuollut. Ketä kiinnostaa?
"Sitä kaikkensa antaa ja ihmiset vain töihinsä pyhiinvaeltaa."

Counting stars #

Mielialat ollu viimeaikoina harvinaisen tasaiset. En oo antanu niiden pudota. Oon jaksanu vähä paremmin. Koitan sopeutua tähän tilanteeseen parhaani mukaan. Kyllä mua väsyttää ja itkettää mutta en voi antaa periks.
Pakko vaan kulkee eteenpäin. Tosin tällä hetkellä kulkua hankaloittaa vammanen vasen polvi siinä on rasitusvamma. Se turpoaa aina rasituksesta ja myös yöllä ja se on kipee.
Ei voi mitää. Se on vaa fucking polvi.
Koulu, inhoon sitä mut teen kaikkeni et pääsen siitä nopeesti eroon. Siellä on paska olla, mutta pakko. En voi antaa periks. En sitten missään asiassa.
Mun motto on: Kiipeen vaikka perse eellä puuhun.
Eli mikään ei oo mahdotonta. Pystyn kun oon päättäny pystyväni.

Ei mulla muuta. Kauniita painajaisia!

Kill me ones, kill me twice, I'm not the only one who die #

En oo ihan mukana enää täs elämäs. En oikeen tajuu mistään mitää. 31.12 olin melkee koko päivän sairaalassa, piti jutella eri lääkäreille, venata ja jutella taas. Sit mun piti jutella kans jonkun akuuttiryhmän kanssa. Kerroin mun harhoista. Ja ne rupes puhuu et mul on alkava psykoosi...ne ois halunnu että mä jään sairaalaan ainakin yön yli tai, että mä lähen julkulaan. Mutta sanoin että laitos ois turvallisin ja fiksuin vaihtoehto.
Vika lääkäri jonka kaa mun piti jutella oli ihan helvetin jotenki...en tiiä sitä sanaa se vaan puhu jostain, että nyt sen päätös voi johtaa mun elämän ennen aikaseen loppumiseen ja jotain mun sekavasta mielentilasta. Oikei, mun mielentila oli aika sekava en ollu syöny, juonu tai nukkunu yli vuorokauteen. 
Mun lääkitystä nostettiin Seroquel Prolong on nyt 400mg.
Saa nähdä miten se rupee vaikuttaa. Tällä hetkellä, olotilassa ei oo minkäänlaista eroa. 

Mulla on 7vrk liikkumisvapauden rajotus. 
En tiiä mitä mulle on tapahtumassa, päässä on vaan pahoja ajatuksia. Mä haluisin vaan nukkua koko ajan. En oo syöny, ja voi olla, että jos mä en rupee syömään niin joudun sairaalaan. En halua sinne, mutta en voi syödä. En voi. SE ei anna mun syödä. 
Söin viimeks maanantai aamuna banaanin, sen jälkeen en oo syöny. 

Mun tekis mieli päästä katsomaan mustaa vettä. Tai tuntemaan tuuli talon katolle. Mä inhoon kaikkee ja kaikkia tällä hetkellä. Mä en enää oikein ymmärrä mitään. Ootan vaan sitä hetkee, että elimistö ei jaksa pyörii ja delaan pois. Siihen mä varmaan just tähtäänkin. 
Tosiaan, vaikka olo meneekin koko ajan huterammaks ja heikommaks niin tietynlainen hyvä olo kasvaa enkä mä enää haluu syödä koska mulla on se hyvä olo. 
Mutta mä kuolisin todennäkösesti vasta kuukausien päästä jos en söis. Mutta jos lopetan juomisen, varmaan viikko. 
En tiiä. Mä todella haluisin kiivetä talon katolle ja fiilistellä siellä. Olla niinkun mitään ei ois tapahtunu ja kiivetä sitten perse eellä puuhun. 
Mä oon tosi väsyny. Yks juttu silti on varmaa. Mua ei viedä sairaalaan eikä julkulaan. Mähän en lähde. 
Paha olo joka ei lähe pois. 

Mun tekis niiin paljon mieli viillellä, mutta ei. Ei ei ei ei ei ei ei ei. Kaikki on viety. Kyllä mä jonkun keksin. 
Haluan onnistua, haluan pois täältä. 
"Haluatko elää?"..."Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?" 
Niihin kysymyksiin mä valehtelen. Koska tiedän että jos olisin rehellinen joutusin osastolle. Ja osastollehhan mä en halua. 

Mä vihaan itteeni. Miks mä oon niin typerä ja pilaan aina kaiken? Musta ei oo mitään iloo tai hyötyy kenellekkään. Oikeesti arvokkaampi olisin kuolleena. Tosi paljon arvokkaampi. 
Mä mietin sitä, että pitäiskö mun ryhtyä valehtelemaan kaikille täällä päin naamaa ja leikkii et kaikki on kunnossa? Se ei kuitenkaan johtais hirveen pitkälle. En jaksa näin, en jaksa.