Ja mä tiedän et ne saa siitä lisää palkkaa, ku huostaanottaja 24/7 lasta auttaa #

Mä en oo kenellekkään rakas lapsi. Oon vaan se työpaikan ärsyttävä kakara. Se jonka näkemistä ootetaan inhoten, jonka elämä ei kiinnosta. Se idiootti jonka jutut ei kiinnosta ketään. Se ylimääränen ja se ulkopuolinen. 
Mulla ei oo hyvä olo. Ei ollenkaan. Mun tekee mieli itkee. Mutta en osaa. Pala kurkus, rinnas käskee luovuttaa. 
Väsyttää elää tätä hetkee, ja miettii huomista. Ahdistaa, mutta en voi kertoo sitä kenellekkään. 

"Ei muuten mut se ei tajuu täst elämäst mitään, 
kukaan ei oo pysähtyny sen vuoks hetkekskään, 
koska toivo on jo menny, se on jo kuustoista, 
ei siitä voi tulla mitään erikoista." 

"Kasvatetaan enkeleitä ongelmalapsista, 
ei puhuta siitä valkotakkinatsista, 
joiden tekemiset näet lasten katseista,
sideharsoon käärityistä ranteista, 
näkymättömistä vanteista jotka päätä kiristää, 
lääkkeet kertoo millon väsyttää ja millon piristää." 

Steen1 - Ikkunaprinsessa, story of my life  

 Oon antanu jo kaiken, en tiedä. Mikään ei onnistu, kaikki menee pilalle. Haluun uskoo siihen että pääsisin syksyllä kotiin mutta se on niin kaukainen juttu. Monet asiat vaikuttaa mulle sanotaan. 
SE on palannu, vainoo mua päivällä, vainoo mua yöllä. Mutta toisaalta on ainoo joka on mua varten täällä. Ennen ajattelin että SEN tarkotus on paha, mutta oon hiffannu, että sehän vaan haluu päästää mut pois täältä. SE päästää mut vapaaks. 

Sillon vuodenvaihteessa lääkäri oli pistämässä mut Julkulaan hoitojaksolle, mutta sain sen pään käännettyä valehtelemalla sillon, ja valehtelemalla nyt. Lääkkeitä lisättiin, tietenkin pistämään itsetuhoiset ajatukset pois mun mielestä ja kadottamaan harhat, mutta ei ne minnekkään oo lähteny. 
En jaksa uskoo, että mun elämä lähtis tästä enää paranee. Oon täysin varma siitä, että tää on tässä. 
Ei maailma siihen pysähdy, mä tiedän sen - elämä jatkuu, vaikka mua ei ois. 

En jaksa enää leikkiä, en jaksa enää pelata. Haluun löytää rauhan. En tiedä jaksanko sinnitellä 8.3 asti...
Pitäiskö mun päättää jo päivämäärä, kaikki olis helpompaa. Tietäisin kaiken olevan ohi ja voisin järjestellä loput asiat niin, että selvittämättömiä asioita ei jäisi. 

"Mitä vittua sinä siihen nyt änkesit?" 
"Painu vittuun...!"
"Kuka sut siihen kutsu?" 
"Meil on salasii juttuja..."
"Tullaan kohta takasin-" 
"Oota tässä..." 

"Se tais olla harhaa, että kun hyppäät lähdet ylöspäin putoamaan." 
Kyllä kaikki siihen tottuis. Maailmassa on 5 miljardia ihmistä, who cares if I go? 

 Kaikkeen tottuu ja lopulta kaikki loppuu. 
Kaikki menee päin vittua: koulu, yksityiselämä, ystävyyssuhteet...
En vaan jaksa enää. 
Mä luulin et oisin päässy jo pinnalle, mutta enää ei toivookaan että pää yltäis pinnalle vaikka mun jalat koskettaa pohjaa. 
Tunnen itseni likaiseksi. Mulla on tosi paha olo. En usko että 
täältä noustaan, jos noustaan niin se on ihme suorastaan. 
Enkä mä usko ihmeisiin. 'Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi elää.' 
'Olipa kerran tyttö, joka ei pelännyt kuolemaa.'

Roosa rakas, tää on sulle. Anna anteeksi.

En tahdo mennä enää julkulaan. Mun täytyy valehdella, silmät ja suut täyteen. Näytellä kaiken tän keskellä. Mutta en, en usko, että pystyn näyttelemään niin hyvin, ettei huoli heräis ohjaajissa. 
Sillonku mä vielä seurustelin R'n kaa, jaksoin yrittää sen vuoks. Nyt mulla ei oo ketään eikä mitään. 
Turha edes yrittää. Älä puhu mulle. Olen lopettanut yrittämisen. 

Olen yksin ja hiljaa täällä. Koulussa. Ulkona. "kavereiden kanssa". Tallilla. Kotona. Bussissa. Keskustassa. Unissa. Keskellä ihmisjoukkoa. 
En tuu enää palaamaan ennalleni. Mun aika on täynnä... 
Kun olin koittanu tappaa itteni ja heräsin sairaalassa koneissa, miks mä sillon pelkäsin kuolemaa. Nyt pelkään elämää. 
Mun on mentävä. En jaksa enää. En jaksa. Kaikki on turhaa, kaikki on ohi. Anna anteeksi jos voit anteeksi antaa.