Mielialat ollu viimeaikoina harvinaisen tasaiset. En oo antanu niiden pudota. Oon jaksanu vähä paremmin. Koitan sopeutua tähän tilanteeseen parhaani mukaan. Kyllä mua väsyttää ja itkettää mutta en voi antaa periks.
Pakko vaan kulkee eteenpäin. Tosin tällä hetkellä kulkua hankaloittaa vammanen vasen polvi siinä on rasitusvamma. Se turpoaa aina rasituksesta ja myös yöllä ja se on kipee.
Ei voi mitää. Se on vaa fucking polvi.
Koulu, inhoon sitä mut teen kaikkeni et pääsen siitä nopeesti eroon. Siellä on paska olla, mutta pakko. En voi antaa periks. En sitten missään asiassa.
Mun motto on: Kiipeen vaikka perse eellä puuhun.
Eli mikään ei oo mahdotonta. Pystyn kun oon päättäny pystyväni.
Ei mulla muuta. Kauniita painajaisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.