Eilen tapahtui totaali romahdus. Mitään niin kipeetä en oo kokenu pitkään aikaan. Oon löytäny uuden keinon purkaa ahistusta, kuristaminen.
Kumpa kaikki helpottuis, on voimat niin vähissä. Jotenki tuntuu siltä että ei tule koskaan helpottamaan vaikka tiedän että joskus se tapahtuu. Tääl on yks hyvin viisas nuori, se puhuu aina järkeä. Haluisin joskus olla sen kaltainen, voida sanoo että nyt mulla on kaikki hyvin.
Mä menetin viime sossupalaverissa uskon itseeni ja mun tavotteisiin. Nyt mä vaan oon eikä mul oo tavotteita minkää suhteen. Tää vie voimia, mutta on helpompaa hyväksyy et asiat ei tapahdu kun niitä ei haaveksi.
Mä en kulje enää pääpilvissä, ennemminkin pää puskassa.
"Katso meidän maailmaa, se murhetta peilaa."
En halua valittaa koska itse oon tän aiheuttanu, mut mun käsi on aivan helvetin kipee. Se on varmaa tulehtunu, sitä pakottaa ja aristaa hirveesti. Kärsi huora, kärsi.
"Luonto karsii heikot pois."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.