On helpompaa antaa vaan mennä kun jarruttaa. Eilen oli sekava päivä ja se kostautu illalla. Vajosin jonnekkin tuntemattomaan ja niin suurta ahistusta en oo pitkään aikaan tuntenu.
Se oli kun putoais ja oottaa sitä hetkee et tömähtää pohjalle = pelko.
Se oli kuin joku suunnaton voima puristais mua kasaan ja estäis mua hengittämästä = pelko.
Se oli kuin kuristava naru mun kaulassa, odottaen sitä hetkee et tukehtuu = pelko.
Meen tänään yheks yöks kotiin. Mua pelottaa, hirvein asia mitä siellä tunnen on pettymys äitin katseessa. Vaikka se ei myönnä sitä. Mä tunnen sen, ja ne itsesyytökset. Ei se oo sun vika.
Maailma teki musta tämmösen, ja maailma muokkaa mua edelleen.
Toivon vaan, että saisin itsekkin jotain kontrollia.
Koska nyt mä vaan istun kyydissä mun elämässä.
Tänään oli lääkäri palaveri, It was kinda awkward.
Mutta hyvät asiat lääkitystä nostetaan, jospa siihen saatais vastetta. Sit mul on Seroquel 600mg + tarvittavana 100mg/vrk eli 700mg.
Oon päässy vauhtiin ja tosiaan niinkun mainitsin eilen oli todella sekava päivä, en pystyny jarruttaa - en sitten yhtään. Koko päivä oli mun osalta yhtä hulabaloota.
Tiina oli illalla 2h mun kanssa, ja se autto. Se sai mun ajatukset pois siitä paskasta höpöttämällä carl-philipistä. Kiitti.
Mut mä mietin, istuuko mun hyllyn päällä enkeli...joka käy joka yö silittelemässä mun poskea ja miettii miten paljon mussa on potentiaalia, vaikken itse sitä tiedä.
Ja hajoaako ne luurangot mun sängyn alla, komerossa ja ikkunan takana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.