Meen tänään kotiin. Koko koulupäivän oon miettiny et miten mä pärjään. Miten mä selviän? Koska en tiedä haluunko ees selvitä.
Kipua, inhoa, vihaa, ahdistusta = Niitä mä tunnen just nyt.
Onko se näin, niinkö se menee? Kaikki on huonosti mutta miksi kaikki uskoo ja luulee että asiat olis oikeesti hyvin.
Sain kasvatusohjaajalta kutsun mennä juttelee sen kanssa käydystä tekstiviesti keskustelusta mut en mennyt. En jaksanu, ei huvittanu mennä juttelee sen kanssa. Pelkäsin et sille paljastuis todellisuus.
Ja mulla on tänään kallonkutistajan aika, se on jo riittävästi juttelua + tietenkin kotona olo...se on kidutusta siinä mielessä että en halua et multa kysellään ja vaaditaan selitystä asioihin joille en tiedä vastausta. Että mua painostetaan kertomaan ja tänä viikonloppuna meillä on myös äidin veli sen avovaimo ja niiden vauva. Ei siis tule olemaan rauhaisa viikonloppu.
En tiedä miten jaksan, pitää varmaan lähteä ulos istumaan. Mennä joelle.
Eilen pystyin unohtaa hetkeks, kun käytiin maastossa. Tosin juteltiin niin ahdistavista aiheista, että mielenrauha katosi.
Mä haluaisi kyllä parantua, mutta mä en millään tahtois ottaa apua vastaan keltään...ja se on se ongelma.
Mä haluisin elää normaalia elämää ja olla suurimman osan ajasta ilonen ja sanoo et "välillä on paskoja aikoja"...ei niin et suurimman osan ajasta menee päin vittua ja sanoo et: "välillä on hyviä aikoja."
And one day you will just disappear.
  |
Naurettava pintaviilto, mä en kykene enää tommosiin.   |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.