Täällä oli pieni tilanne päällä ku toinen nuori hyökkäs ohjaajan kimppuun.
Se laukas mussa pelon ja ahdistuksen. Muistot lapsuudesta, iskä äidin kimpussa. Itse seisomassa yöpukusillaan eteisessä äidin tekemää muumipeikko pehmoa kädestä roikottaen. Ja miettien miksi isi ei tykkää äidistä. Mitä pahaa äiti on tehnyt, ja saanko minäkin tukkapöllyn? Minä sängyn alla piilossa kun keittiöstä kuuluu iskän huuto. Kun isi heittää TVn lattialle...
Tämmösten asioiden sietokyky on mulla heikko, lähes olematon.
Voimakas ahdistus on nyt se tunne. Olin jo iloinen kun on muutaman päivän ollut ihan hyvä olla. Nyt mun tekee taas mieli mennä piiloon ja olla aivan hiiren hiljaa ja katsoa kun veri pulppuaa ja tuntea lämmin syke haavasta. Enkä haluais kenenkään ikinä löytävän mua.
Mua pelottaa, enkä tällä hetkellä pelkää vain itseäni ja demonejani vaan myös toisia ihmisiä ja että tilanne toistuu.
Mun ennestäänkin vajaa perusturvallisuudentunne järkkyi, taas.
Oon järkyttynyt, en tiennyt että täällä tapahtuu tällästä. En uskonu, että täällä kaikki tapahtuis taas uudestaan. Että joutusin täälläkin kokemaan sen mitä niin monesti ennenkin...ja ennen kaikkea: pelkäämään muita ihmisiä, ja heidän väkivaltaisuutta.
Oonko sekoomassa kun kuulen asioita joita en voi yhdistää näkemääni.? Metsässä joku tuli mua kohti vaikken nähnyt ketään. Äsken kuulin junan vaikkei täällä ole junarataa mailla eikä halmeilla.
Ole kiltti ja anna mulle voimia jaksaa vielä tämä yö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.