I will never be okay. Paljastin mun syvimmän salaisuuden ja nyt...mua petkutetaan. Mut lyödään alas maahan, kun yritän nousta...mut lyödään takaisin. Kukaan ei hiffaa miltä tuntuu oikeesti, kun kaikki olevinaan ymmärtää miltä musta tuntuu. Kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu.
Pään sisällä on yö, ja mitä se tarkottaa? Voitte miettiä. Sen vinkin annan et yö on mun pahin vihollinen.
Mä en jaksa, mul on semisti enää aikaa, jos aion tehä jotain. Mutkun en tiiä.
Haluun olla onnellinen, mut en oo onnellinen niin kauan kuin valehtelen olevani ja tiedän sen. Mut mul ei oo voimaa eikä kykyä parantua tästä.
Enkä tiedä haluunko edes?
Oon niin tottunu tähän, ahdistus on mun koti ja kulissit mun ystäviä.
Mä en kelpaa, no hei? Minä itse tein musta tälläisen.
Kumpa aika jo loppuis, viimeiset sekunnit olisin ehkä jopa tyytyväinen.
Mikä vuosi? Mä en oo varma.
Mä en tajua mistään mitään. Mulla vaan on suunnaton ahdistus ja paha olo.
Kuka mä oon ja miks oon olemassa? EI mulla ole tarkoitusta.
Juttelen vaikken tunne sanoja, puhun vaikken tarkoita mitä sanon.
Mä valehtelen. Mut mä en haluu et kukaa tietää totuutta, mut totuus on paljastunu tänää. Eikä paluuta ole. Kenties asia pitäis viedä loppuun tältä istumalta.?
Kai mä hengitän?
- Toivottavasti et pitkään, pikkupiru vastaa.
Niin, kaikki olisi voinut mennä toisin jos mua ei ois hylätty. (Niin mä sen koen)Jos joku ois ollu pelastamassa mut siltä mikä mut tähän toi. Jos joku ois tuonu valon mun pään sisälle.
Kukaan ei kuullu kun huusin. Se on mulle tuttua. Ei ne kuullut silloinkaan. Siksi en enää huuda, en enää pyydä apua. Jos sitä pyytää usein siihen turtuu, ja kukaan ei tule. Oon näköjään silti pyytänyt apua liikaa, vaikka vaikenin.
Oon hereillä mutta en saa mistään selvää. Oon pimeydessä, yksin vaikka ympärillä on ihmisiä. Tää on kuin kupla. Mä oon sen sisällä, mua ei kuulla eikä nähdä. Kukaan ei auta.
Oon väsyny tähän enkä tiiä miten voin ees kuvitella jaksavani. En usko että mistään tulee mitään.
Ehkä mun elämä ei oo sen mittainen kun ihmiset kuvittelee sen olevan.
Ehkä kaikki pääntyy parhain päin vasta sillon, kun en enää oo täällä.
Mitä tää loppujen lopuks on? Elämän pelkoo? Itsensä pelkäämistä?
Mulle tää on stenkan sanoin edelleen sitä että, joskus ympäröivä maailma voi vetää elämän ihan vituiks.
Tää on jatkumoo, ympyrä on sulkeutunu. Mä kierrän sitä ympyrää..aina.
Päästäkää mut pois.
Mielummin yksin kun ihmisten keskellä, voisin rauhassa keskittyy selviimään...
Yritän pitää kiinni, mutta mun ote alkaa lipsua.
Mä vihaan kaikkia. Mä en jaksa ketään. Mä haluan olla yksin. Haluan että kukaan ei kuule, eikä nää mua. Sillon kaikki ois helpompaa.
En oo sokea, en vaan jaksa nähdä enää.
En oo kuuro, en vaan jaksa kuunnella enää.
En oo tyhmä, en vaan jaksa ajatella enää.
En oo erakko, en vaan jaksa kohdata ihmisiä enää.
Sick of crying
tired of trying
I am Smiling
But inside
I'm dying
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.