Ens yöstä on tulossa sietämätön. Yökkönä on semmonen jolle en uskalla sanoo mitään. Ahdistaa ja must tuntuu et mun on pakko viillellä.
Puhelimen kaa viel pärjään kun voin laittaa jonnekkin viestiä, mut en uskalla aatella mitä käy kun ei oo yöllä keinoa viestiä pahasta olosta.
Mä varmaan valvon ens yön.
Ei oo turvallinen olo, not at all.
En halua olla yötä yksin. Mut ei oo vaihtoehtoja. Pitää selvii yksin niinkun aina. Jos pystysin nii vetäisin itteni lääkkeillä tajukankaalle. Ei nyt vaa voi.
"turhaan pyydän armahdusta - järkkymättä korppi musta istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan. Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla, kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan - varjo synkkä raskas, josta sieluni ei nousemaan pääse enää milloinkaan. "
Jälleen kerran yksi kylmä kyynel tästä ahdistuksesta.
Antakaa mulle anteeks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.