Kävelin joenrantaan katselin kuinka joki virtasi, tuijotin sitä tyhjyyttä. Musta veri kuohui mun sisällä.
Tiiän sen tunteen kun makaat tiedottomassa tilassa, kellut siellä pimeydessä ja joku vetää sua vaan alemmas ja alemmas...sillon valitaan päästänkö kokonaan irti vai sinnittelenkö vielä.
Paha olo, iso möykky mun sisällä. Siihen ei tehoa masennuslääke, ei unilääke ei mielialaa kohentavat. Siihen ei auta mikään.
Oispa ihana tarttua terään ja viiltää, niinkun tein silloin joskus. Nyt mun käsiä, jalkoja ja mahaa koristaa arvet. Mut on tikattukin ties kuinka monta kertaa. Ja julkulassa lääkäri sano mulle "sun käsivarret ei tuu ikinä olemaan nätin näköset." En välitä.
Haluun itkeä, en vaan osaa. Psykologi aina sano, että mulla on tunnelukkoja. Mutta lopetin siellä käymisen.
Kamalaa palata arkeen, peruskouluakin on vielä muutama kuukaus suorittamatta. Sitten voin keskittyä vaikka töiden tekemiseen jos siltä tuntuu.
Meillä vaihtuu opettaja.
Whatever, ei jaksa välittää.
Ei oo enää ketään niin läheistä joka tuntuu ymmärtävän asian just niinkun sillon ennen. Ennen K'ta.
Sillon me oltiin ME.
Nyt kun puhun sulle, kerron huoliini...se ei tunnu enää samalta.
Mulla on paha olo, eikä se lähe pois. Siihen ei oo lääkettä.
Haluun tehä jotain typerää. Mut en haluu pidentää mun laitoksessa olo aikaa.
Mun on pakko vaan kirjottaa koko ajan kun en tiiä yhtään, että mitä muutakaan tekisin että pysyisin kasassa.
Mä vaan kelaan koko ajan kaikkee typerä mitä ei pitäis.
En haluu olla elossa, erossa.
Mun mieli tekee temppuja. Mä tiedän sen. Mut tilanne ei oo vielä niin paha. Ainakaan toistaseks. Mä tiedän missä mennään...vai tiedänkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on tervetullutta. Mutta pysykää asiallisena.